Tasemummo sotesopassa
Oma kantani soteuudistukseen on ollut odottava. Sipilän hallituksen aikana pelotti, miten terveyspalvelut myllätään. Kyseenalaistin välillä koko hankkeen. Ihmettelin sitä loputonta valitusta terveyskeskusten toiminnasta. Kun tulin Jyväskylään opiskelemaan, sain erinomaisia terveyspalveluja YTHS:ltä. Töihin päästyäni minut ohjattiin työterveyteen, mikä ei sopinut minulle lainkaan - ei 1970-luvun lopussa eikä myöhemminkään.
Olen astmaatikko, joten flunssat ja nuhakuumeet johtivat helposti vakavampiin infektioihin - useimmiten keuhkoputkentulehdukseen. Työterveys oli/on auki ma-pe klo 8 - 16. En ikinä olisi voinut jäädä esimerkiksi perjantaina yskimään koko viikonlopuksi, odottamaan tilan heikkenemistä, maanantaiaamun puhelinrumbaa ja pääsyä joskus vastaanotolle.
Niinpä taistelin itseni Kyllön potilaaksi. Sain kirjoittaa aika läjän anomuksia ja soittaa monia puheluja, ennen kuin minulle myönnettiin oikeus käyttää oman lähiterveyskeskuksen palveluja. Sain myös omalääkärin, jonka kanssa hoitosuhde kesti yli 20 vuotta. Hänen seuraajakseen minulle tarjottiin lääkäriä, jota en suurin surminkaan halunnut. Kun anoin nöyrästi, sain haluamani. Opin sen, että on oltava tosi tiukka ja vaatia omia oikeuksiaan. Epäilen, ettei monella ikäiselläni tasemummolla ole halua ‘olla vaivaksi’ - tai ei pontevaa puolestapuhujaa.
Olen aina päässyt lääkäriin, silloin kun olen halunnut. Miksi eivät muut? Ihmettelin sitä horinaa valinnanvapaudesta, joka tuntui Sipilän porukalle olevan tärkeintä koko sotessa. Aina potilaalla on ollut ja on mahdollisuus mennä yksityiselle lääkäriasemalle, jos vain raha riittää. Kävin kesällä 2016 silmälääkärissä, joka totesi kummankin silmän olevan kypsä kaihileikkaukseen. Seuraavaksi tohtori esitteli oman firmansa edullista tarjousta: “Pääset leikkaukseen heti. Nyt sen saa 1000 eurolla / silmä!” Sanoin “ei kiitos” ja menin kiltisti keskussairaalan jonoon. Pääsin peruutuspaikalta leikkaukseen parin kuukauden kuluttua, ja hinta oli noin 150 euroa.
Myös erikoislääkärin palvelut olen saanut helposti julkiselta puolelta. Toukokuussa 2007 joukkoseulonnassa minulla todettiin rintasyöpä, joka leikattiin jo kesäkuun puolivälissä. Myöhemmin tehtiin vielä toinen leikkaus, ja syyskuussa sain sädehoidot. Palvelu oli niin keskussairaalassa kuin Sädesairaalassakin loistavaa! Minut olisi ohjattu kaikkiin mahdollisiin oheispalveluihin, mutta en niitä tarvinnut. Kaikkia syöpäseulontoja tulisi lisätä ja ulottaa ne yhä nuorempiin ikäryhmiin. Omasta diagnoosista tulee pian 15 vuotta. Jos kutsua mammografiaan ei olisi tullut, en tiedä, olisinko nyt kirjoittamassa tätä postausta.
Ainoa kitkerä, osin huvittavakin muisto on ulkomaalaisesta nukutuslääkäristä, joka ei saanut kanyyliä suoneen. Kun mies oli tökkinyt sekä vasemman että oikean käsivarren reikiä täyteen, hän sanoi: “Rouvalla on hoono sooni. Mina ei osaa. Kutsu toinen lääkäri!” Olin niin paniikissa, etten edes kiroillut vaan vastasin: “Teillä hoono soomi!” Operaation jälkeen käsivarteni olivat kelta-vihreä-mustat kuin narkkarilla. No, reklamaationhan minä tein peräti kahdesti, kun vastausta ei kuulunut. Lopulta lääkärin esinainen soitti ja valitti: “Kun Dimitri niin tykkää olla Suomessa, niin eihän häntä voi muualle sijoittaa kuin anestesiaan!” Eipä - jos saa potilaan nukutetuksi, niin ei hänen kanssaan sen jälkeen tarvitse jutella. Kyllä suomen kielen taito on niin lääkärin kuin monen muunkin alan ammatissa toimimisen ehdoton edellytys.
Terveydenhoito kuuluu kunnan peruspalveluihin - tulevaisuudessa maakunnan hyvinvointialueille. Kaikilla pitää olla mahdollisuus päästä kohtuullisessa ajassa vastaanotolle ja akuuteissa tilanteissa päivystykseen. Kaupungin laitamilta on terveyskeskuksia lakkautettu, mikä on katastrofaalista. Kyllä terveydenhoidon lähipalvelut tulisi säilyttää kohtuullisen matkan päässä. Syöpäpotilasystäväni joutuu ensin ajamaan bussilla Kortepohjasta keskustaan ja sieltä vaihtamaan uuden sairaalan Novan bussiin - ja tulomatkalla sama rumba. Kuinka ei edes linkkivuoroja osata suunnitella järkevästi?
Kroonisia sairauksia potevien seuranta ja oheispalvelut - kuten diabeetikkojen sokeriarvojen mittaukset ja jalkahoito - tulisi suunnitella potilaan ja hoitajan tai lääkärin kanssa yhdessä. Ainakin työttömiltä, pienituloisilta, omaishoitajilta ja köyhiltä eläkeläisiltä tulisi terveyskeskusmaksut poistaa. Itse maksan ihan mielelläni muutaman kympin vastaanotto- ja poliklinikkakäynneistä.
Vaikka olen kiinnostuneena seurannut soten synnyttämistä vuosien ajan, minulle ei ole selvinnyt, mitä tuleman pitää. Kyllössä minua on palveltu niin hyvin, etten tiedä, mitä lisää edes kehtaisin pyytää. Tärkeintä on, ettei voittoa tavoittelevia veroparatiiseihin sijoittavia ‘pörriäisyrityksiä’ päästetä mellastamaan tavallisten veronmaksajien rahoilla. Jos täydentäviä palveluja tarvitaan, yksityisiä voidaan käyttää apuna, mutta maakunta on vastuussa hyvinvoinnistamme.
Sairaanhoitajille kuuluu suuri kiitos - ja kuuluisi palkankorotuskin erityisesti korona-ajan upeasta työstä. Jos kyseessä olisi miesvaltainen matalapalkka-ala, he olisivat sen jo saaneet. Mutta me naisethan teemme kutsumustyötä Florence Nightingalen tapaan!
Minä, suvakki
Kävin supistetun kansakoulun 1950-luvun lopussa Vieremän Niemisen kyläkoulussa. Jos syrjäseuduilla oppilasmäärä laski alle 30:n, säästösyistä määrättiin koulu supistetuksi. Kolmella ensimmäisellä luokalla opiskeltiin vain syksyisin ja keväisin yhteensä 12 viikkoa ja käytiin käsityötunneilla maanantaisin. Vasta neljänneltä alkoi jokapäiväinen koulunkäynti.
Saimme lukukirjaksi Martti Haavion Kultaisen aapisen, jonka ensipainos oli ilmestynyt 1956. Siinä on punaiset kannet, etukannessa komeilee kultainen kukko. Kuinkahan moni mahtaa muistaa, kuinka hurjia tarinoita teoksessa oli? Kirjaimista n:n kohdalla oli mustaihoisen henkilön kuva lähteelle kumartuneena - karmean lorun muistanevat kaikki ikäiseni. Kirjan loppupuolella on runo, jossa verrattiin suomalaisen ja afrikkalaisen lapsen vuorokausirytmiä. Kun Heikki menee nukkumaan, musta lapsi ‘hyppii palmupuussa ja banaaneita syö!’
Ulkomaalaisia ei sotienjälkeisessä Suomessa juuri nähty. Moni kohtasi ensimmäisen mustaihoisen olympiavuonna 1952. Nyt 60 vuotta myöhemmin meillä on 423 000 ulkomaalaistaustaista, joista ulkomaalaisia 268 000. Eniten on virolaisia, venäläisiä, irakilaisia ja kiinalaisia. “Oikeus elää ilman pelkoa väkivallasta ja kiusatuksi tai syrjityksi tulemista on perustavanlaatuinen ja se koskee jokaista ihmistä.” toteaa opetusministeri Saramo FB-postauksessaan 6.5.21. Kuitenkin kiihottaminen kansanryhmiä ja yksityisiä ihmisiä vastaan on tullut jokapäiväiseksi. Meidän yli 60-vuotiaiden asenteita kaikkea erilaista ja vierasta vastaan ovat muokanneet avoimen rasistiset oppikirjat, mainonta, TV-ohjelmat, yksipuolinen journalismi ja perinteisen yltiönationalistisen arvomaailman opit. Maantiedon oppikirjoissa kukkivat stereotypiat eri kansallisuuksista: espanjalaiset tanssivat flamencoa, saksalaiset nahkahousuissaan ryystävät olutta ja afrikkalaiset lyövät rumpua. Kun koulussa kerroin opiskelijoille Kultaisen aapisen sisällöstä, he luulivat minun valehtelevan ja uskoivat vasta, kun näytin sivut. Syntyi erittäin kiihkeä keskustelu, jossa nuoret yksimielisesti tuomitsivat rasismin.
Minusta on hyvin pelottavaa, kun yhteiskunnassamme vihapuhe ja ulkomaalaisvastaisuus ovat lisääntyneet. Somessa näkee päivittäin ihan tavallisinakin pidetyillä sivustoille ivaa, pilkkaa ja herjaamista. Toivotaan Suomen rajojen sulkemista ja maahanmuuton kieltämistä kokonaan. Kohuotsikoiksi nostetaan ulkomaalaisten tekemät rikokset. Pitäisi katsoa peiliin: kyllä meillä perheväkivaltaa ja nuorisorikollisuutta on tarpeeksi ihan omasta takaa.
Erityisesti Perussuomalaisen puolueen kansanedustajat ja poliitikot pitävät yllä pakolaisvastaisuutta. Heillä lienee yhteyksiä sekä pohjoismaisiin että eurooppalaisiin äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Väistämättä tulee mieleen 1930-luku, Lapuan liike ja muilutukset. Linnan Pohjantähti-trilogiassa Pentinkulman “hakkaajakaarti” tulee hakemaan Koskelan navettatyömaalla olevaa kommunistiksi tiedettyä Siukolaa. Akselin uho kuitenkin saa miehet perääntymään, ja hän kehottaa Siukolaa varomaan. “Millä saatanalla minä varon… En kai minä maailmasta pois voi mennä.” vastaa Siukola.
Kun omaa historiaa ei tunneta, mennään helposti äärimmäisyyksiin. Maailman muuttumista ei hyväksytä, vaan uskotellaan Suomen olevan lintukoto, jossa on oikeuksia vain kantaväestöllä. Emme voi piiloutua omaan Impivaaraamme ja häätää esimerkiksi kotimaansa sotaa pakenevia ihmisiä pois. Tarvitsemme maahanmuuttoa ja erityisesti työntekijöitä yrityksiin. Meidän tehtävämme on auttaa uussuomalaisia sopeutumaan: opettaa heille kieli, yhteiskuntataidot ja kouluttaa ammattiin. Tärkeintä on antaa turvallinen elinympäristö.
Olen ollut suvakki jo opiskeluajoista lähtien. Tutustuin yliopistossa ulkomaalaisiin, ja lapsillani oli kavereina päiväkodissa maahanmuuttajien lapsia. Muutamat ystävyyssuhteet ovat säilyneet nykypäiviin asti. Työpaikassani opetin jo 1980-luvulla suomea ulkomaalaisille, sillä tuolloin ei ollut vielä s2-opetusta. Kontaktini maahanmuuttajiin ovat olleet pelkästään myönteisiä: olen suvakki Kultaisen aapisen opetuksesta huolimatta. En minä eivätkä kaltaiseni voi tästä maailmasta pois mennä.
VTA:sta eettiseen stressiin
Pitkin vuotta saa lukea Keskisuomalaisen Lyhyet-likasangosta terveisiä opettajille. Lukijoita valistetaan, että opettajat tekevät puolipäivätyötä, saavat liikaa palkkaa ja nauttivat hävyttömän pitkistä kesälomista.
No, turhiin etuuksiin on tulossa muutos - osin on jo tullutkin. Suomen ammattikouluissa siirryttiin 1.8.2018 vuosityöaikaan = VTA. Onneksi ehdin alta pois, kun pääsin eläkkeelle 2016. VTA:sta sopivat opettajien ammattijärjestö OAJ ja Kuntatyönantaja. Uudistusta markkinoitiin sloganilla “Kaikki työ näkyväksi” jo 2010 alkaen. Kun nyt amisopet ovat olleet VTA:ssa kaksi vuotta, ei heitä työltä suojella vaan yritetään näännyttää työhön.
Kun aikoinaan opetin amiksia, vuosittainen työtuntimäärä oli 800. Se oli minimi. En halunnut koskaan ylitunteja, sillä en olisi jaksanut yhtään enempää. Nyt minulla olisi 1500 tuntia vuodessa, josta sitomatonta työtä (arviointia, kokouksia, suunnittelua jne.) olisi 17 - 25 %. Uudistuksessa piti opetusvelvollisuustuntien kokonaan kadota - vaan kuinkas kävikään? Sitomattoman työajan pohjana ovat entiset VES:n liitteet 4 - 8, kun aikuiskoulutuskin yhdistettiin nuorisokoulutukseen. Esimerkiksi kollegani entinen kaupan alan ope saattaa saada sitomatonta työtä jopa yli 40 %, kun taas tekniikan ope saa minimissään 17 %. Jos amiksen opet opettavat kaksoistutkinnon lukion kursseja, he saavat siitä hieman lisähuojennusta. Tasa-arvoistako?
Päivän slogan on paikallinen sopiminen. Olisiko tässä VTA:ssa nyt kunnilla tuhannen euron mahdollisuus? Samaa työtä tekevien palkat kyllä harmonisoidaan esimerkiksi hoitoalalla - miksi ei opettajilla? Jos kaikille amiksen yhteisten aineiden opettajille annettaisiin sama prosenttimäärä sitomatonta työaikaa kuin entisten opv-liitteiden mukaan parhaiten ansaitseville (kaupan ala), niin tällöin palkkatasa-arvo toteutuisi = 40/60. Silloin jäisi myös aikaa suunnitteluun, arviointiin, kokouksiin, Wilmaan jne.
Muitakin merkillisyyksiä VTA:ssa on. Arkipyhät on tehtävä sisään, kaikki työtunnit eivät kerrytä lomarahaa, joka muutenkin on pienentynyt, sillä se maksetaan kertoimella 0,82. Opettajalle voidaan määrätä lisätyötä 24 tunnin varoajalla. Kello 15.55 matikanopettajalle soitetaan, että “menepä Lyrian sivupisteeseen hoitamaan sijaisuus huomenna 8 - 12, niin ehdit pitämään vielä omat tuntisi 13 - 16.” Kesälomaa ei ole, vaan nk. vapaajaksoja pitkin lukuvuotta. Aikuisopettajilta (liite 8) katosi taivaan tuuliin kaksi vapaajaksoa.
Eri puolilla Suomea noissa stadioissa, hyrioissa, gradioissa ja helioissa on ihan omat käytänteensä. Jos opettaja on kiltti silmänpalvoja, hän saa enemmän aikaa opetuksen suunnitteluun ja arviointiin. Esimerkiksi tekniikan alan YTO-opettajilla osuus voi vaihdella 17 - 30 %:iin. Matemaatikko osannee laskea, kuinka paljon lähiopetustunteja viikkoa kohti opettajille tulee. Eikä siinä mitään: kyllähän joka ope tuntinsa yrittää hoitaa. Mutta entäpä opettajan työn eettinen perusta? Moraali? Eräälle enkunopelle oli esihenkilö lykännyt lukion (amis, kt) 50 kirjoitelmaa arvioitavaksi 11 tunnin palkalla (sitomatonta työaikaa). Lisäksi open olisi pitänyt antaa kullekin kirjallinen palaute sekä kurssiarvosana. Kun opettaja oli itku silmässä anellut lisäaikaa, esihenkilön vastaus oli ollut: “No, mene yli siitä, mistä aita on matalin!”
Näin amiksissa VTA:ssa yhteisten aineiden opettajilla, ammattiaineiden opettajilla asiat saattavat olla hieman paremmin. Samaa sopimusta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn myös perusopetukseen ja lukioihin. Toteutuminen merkitsee opiskelijoiden oikeusturvan heikkenemistä, opettajien uupumista ja alanvaihtoa sekä koulujen henkisen ilmapiirin huononemista.
Enää ei kenenkään tarvitse olla opettajille kateellisia. Jo nyt ovat hakijamäärät opettajankoulutukseen pudonneet. Puolipäivätöitä ei ole, vaan työtä voi tehdä vaikka kellon ympäri - tai voi mennä yli siitä, mistä on aita matalin. Puheenjohtaja Li Andersson toi kuntavaalipuheessaan 26.5. esiin käsitteen eettinen stressi, jonka hän oli bongannut kätilöiden mielipidekirjoituksesta. Se tarkoittaa, ettei ihminen pysty tekemään työtään niin hyvin kuin tahtoisi ja osaisi. Opettajilla opetuksen laatu heikkenee, sillä resurssien puute, kehnot työolot ja ainainen kiire kuormittavat liikaa. Eettisestä stressistä on tullut jokapäiväinen painajainen.
Kulttuuriin sijoittaminen kannattaa
Olen aina rakastanut teatteria. Ensimmäinen pysyvästi mieleen jäänyt muisto Jyväskylästä on Siekkisen Raudanvalajat vanhassa teatterissa 1970-luvulta. Olin ensimmäisessä työpaikassani Viitaniemen amiksessa. Uhkasin, pakotin ja kiristin oppilaani metallin poikaryhmän tutustumaan kulttuuriin. Ennakkoluulot olivat suuret, ja vasta ilmainen lippu ja vapaata aamun äikän kaksoistunnista saivat pojat purnaten katsomoon.
“Milloin mennään uudestaan?”, kysyivät pojat esityksen jälkeen. “Ei me oo tiedetty, että teatterissa esitetään niinku oikeeta elämää!” Näytelmä oli sattumalta nappivalinta. Siinähän puidaan työsuojeluasioita, terveydenhuoltoa ja taotaan rautaa kuin Valmetin Rautpohjan tehtaalla. Tapellaan, huudetaan, kiroillaan ja melkein naidaan (kuten pojat kommentoivat) näyttämöllä.
Tuon kokemuksen jälkeen minulle selvisi, miten voimaannuttava jopa yksi teatteriesitys saattaa olla ja mitä positiivisia jälkiä se katsojaansa voi jättää. Kokemuksesta rohkaistuneena vein niin amikset kuin lukiolaisetkin kerran kolmen vuoden opintojen aikana teatteriin. Esikatselin näytelmät, sillä tuskinpa klassinen tai moderni draama olisi uponnut kokemattomiin katsojiin. Hyvänä apuna olivat markkinoijat Sirkka Helke ja Saija Jäntti, jotka vinkkasivat, mikä saattaisi kolahtaa. Niinpä esimerkiksi Cooneyn veljesten farssit, Pekka Töpöhäntä ja Heikko esitys! hurmasivat kerta toisensa jälkeen. Laskin, että näin Sukuvian 10 kertaa! Jouni Salosta Saiturina ja Pieni raha -näytelmän erilaisena poikana tuli opiskelijoittemme suosikki.
Omia ainutkertaisia elämyksiä ovat olleet Helsingissä KOM-teatterin Kerjäläisooppera ja Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä 1970-luvulla. Noista veljeksistä muodostui varmaan jonkinlainen sukupolvikokemus, sillä niin nostalgisen haikea keskustelu esityksestä syntyi Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmässä viime syksynä. Myös kotikaupungissa on ollut paljon sykähdyttäviä esityksiä. Olen aikamoinen kovis, eivätkä musikaalit tai live-esitykset saa minua juuri koskaan kyynelehtimään. Kuitenkin oli yksi ylitse muiden: Kaisa Korhosen ohjaama Linnan Pohjantähti. Vaikka olin nähnyt teoksen niin elokuvana kuin eri teatteriversioina, en voinut mitään, että joko Koskelan poikien teloituskohtauksessa tai silloin, kun Akseli ja Elina menevät asemalle katsomaan kaatunutta poikaansa, paljastuu, että kaatuneita onkin kaksi, aloin nyyhkiä. Hyvä ohjaaja saa näyttelijät ylittämään itsensä ja tuttuunkin näytelmään uusia sävyjä.
Jyväskylä on loistava teatterikaupunki. Meillä on Huoneteatterin ja Eurooppa 4:n lisäksi useita erinomaisia pieniä teatteriryhmiä. Menkää katsomaan ja viekää ystävännekin. Koronan aikaan kaipasin eniten juuri kulttuuria: elokuvia, musiikkia ja näytelmiä. Kyllä kaupunki viivytteli ihan liian pitkään teatterin peruskorjauksessa: nostolavan romahtaminen oli vakava läheltä piti -tilanne. Toivon hartaasti, että peruskorjaus onnistuu, ja yleisö pääsee nauttimaan entistä ehommissa tiloissa huikeista uusista teatterielämyksistä. Kulttuuriin sijoittaminen maksaa itsensä takaisin: sen tuotokset koskettavat sielua ja parantavat mielenterveyttä. On ollut aika puuduttavaa seurata vuosikymmenestä toiseen uudesta musiikkitalosta märehtimistä. Sille paras paikka olisi vanha Lyseon talo. Näin tuo arvorakennus saisi kunniallisen elämän. Ehkä katettu “potkupallostadion” ja muut urheilupalatsit voisivat vielä odottaa!
Minulle yksi rakkaimmista teoksista on ollut Linnan Tuntematon sotilas. Olen nähnyt siitä lukemattomia versioita. Se koskettaa myös siksi, että isäni taisteli jatkosodassa JR 8:n 4. konekiväärikomppaniassa ja oli Laineen elokuvan kutsuvierasesityksessä joulukuussa 1955. Kaipaan teatterista ravisuttavia elämyksiä. Sellainen oli Kansallisteatterissa Smedsin Tuntematon vuonna 2009. Se oli erilainen - uuden sukupolven tulkinta, josta kaikki eivät pitäneet, mutta joka lumosi minut täysin. Siitä teille, arvoisat lukijat, kauniiksi lopuksi videoklippi.
Jyväskylässäkin tarvittaisiin kulttuurin tukemiseen Koskelan kaltaista kapinamieltä, sillä kulttuurityöntekijöillä “Kärsimyksen malja pian kukkuroillaan on.”
Amisreformista allikkoon
Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen sai puumerkkinsä aapisen laitaan teettämällä Suomen “koskaan suurimman” ammattikoulu-uudistuksen. Tavoitteena oli saada kaikki pudokkaat koulunpenkille, jokaiselle tutkinto ja ehkäpä työpaikka. Ei tainnut mennä ihan putkeen.
Sipilän hallitus leikkasi koulutuksesta 690 miljoonaa. Amisten lähiopetus romahti, mikä johti ryhmäkokojen suurentamiseen. Inkluusio-oppien mukaisesti erityistä tukea tarvitsevat opiskelijat sullottiin tavisten ryhmiin, jolloin sekä ammatin- että yhteisten aineiden oppiminen vaikeutui kaikilla. Tukitoimet eivät seuranneet mukana.
Kun reformista oli kulunut vuosi, alkoi kuulua kriittistä palautetta. Tredussa kokkeja opettanut Mika Lehtinen (IS 22.8.19) kertoi, miten raakileina opiskelijat valmistuvat. Työssäoppiminenkaan ei paikkaa puutteita: osa pääsee tekemään gurmeeannoksia, osa pilkkoo porkkanoita ja tiskaa. Työpaikoilla ei ehditä ohjaamaan enää kädestä pitäen, ja ohjaaja saattaa olla vuotta aiemmin valmistunut kokki.
Turun Sanomat puolestaan kertoo pääkirjoituksessaan 7.10.19, miten työnantajien mukaan valmistuneiden talonrakentajien ammattityön laatu on romahtanut. Vaatetusalalta valmistunut ei osaa ommella edes suoraa saumaa, ja alan ammattisanastokin on hukassa. Kannanotot kuvaavat hyvin niitä seurauksia, joita amisreformi on tuonut mukanaan.
Amiksiin on nk. jatkuva haku. Jos joku ilman työpaikkaa tai tutkintoa oleva nuori saadaan kiinni, hänet patistetaan kouluun. Niinpä nuori joutuu hyppäämään suoraan syvään päähän. Hän joutuu aloittamaan niistä kursseista, joita sattuu olemaan tarjolla. Ketä tahansa meitä pelottaisi mennä yhtäkkiä esimerkiksi tuiki tuntemattoman 28 kaverin kanssa englannin tai matikan tunnille.
Toki opinto-ohjausta ja tukipalveluja on, mutta riittääkö niitä kaikille? Mielenterveysongelmat ja erityisen tuen tarve ovat huimasti lisääntyneet. Tieto opiskelijan aiemmasta historiasta ei välttämättä siirry entisestä koulusta tai välivuoden toimista uuteen kouluun. Muistan jo omilta työvuosilta, miten useimmiten sain kuulla opiskelijan diagnoosit häneltä itseltään. Meidän erittäin tehokas henkilötietosuojamme estää tarpeellisen tiedonkulun.
Marinin hallitus teki uudistuksen: Ensi syksynä aloittava ikäluokka menee joko lukioon tai amikseen. Kukaan ei saa syrjäytyä. Idea kuulostaa erinomaiselta, mutta miten se onnistuu käytännössä? Puolentoista koronavuoden aikana niin amiksista kuin lukioistakin on opiskelijoita kadonnut taivaan tuuliin. On todella haastavaa löytää ensi syksynä kaikki pudokkaat ja istuttaa heidät koulun penkille.
Hyvä asia Marinin hallituksen uudistuksessa on opintojen maksuttomuus. Jo oman urani loppuvuosina kohtasin useita hyvin lahjakkaita opiskelijoita, joille tuotti vaikeuksia hankkia amisopinnoissa tarvittavia työvälineitä ja -vaatteita. Kaikilla kaksoistutkinto-opiskelijoilla ei ollut varaa ostaa lukion kirjoja kuuden viikon opintojakson ajaksi. Lukion kirjahankinnoista tulee helposti kustantajien bisnestä: lisäillään teoksiin hieman jotakin uutta ja vaihdellaan sivujen järjestystä, niin aina on hankittava se uusin painos - ja veronmaksajat maksavat.
Kun Sipilän hallituksen koulutussäästöihin lisätään vielä amiksen opettajien VTA eli vuosityöaika, joka on ollut kaksi vuotta voimassa, työhyvinvointi on jo nyt aika lailla pohjamudissa niin opettajilla kuin opiskelijoillakin. Korona toi oman mausteensa soppaan: se karkotti nuoret koteihin, joissa suinkaan kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta, ei rauhaa eikä aina haluakaan opiskella etänä.
Opetusministeri Saramon mukaan lähivuosina tarvittaisiin 200 miljoonaa koulutuksen vajeiden paikkaamiseen. Aika näyttää, kuinka amikset saadaan kuntoon: sekä opettajille että opiskelijoille inhimillinen työmäärä ja tuki sekä paluu edes kohtuulliseen lähiopetukseen. Etäopetuksesta ei saa tulla vakiintuva käytänne kuin harkitusti joihinkin oppimisen osiin. Gurmeekokiksi ei valmistu katsomalla ruudulta ruuanvalmistusta, ja kyvyttömän sähköasentajan työn jäljiltä voi tulla ruumiita. Perustaidot opitaan koulussa ja taitoja syvennetään työharjoittelussa oikeissa yrityksissä. Itsenäinen opiskelu ei vain käytännön ammatteihin valmistauduttaessa onnistu.
Amiksen yhteisten aineiden kurssien antamat valmiudet jatko-opintoihin ovat vain tahroja paperilla, kun niitä verrataan lukion antamaan yleissivistykseen. Äikän, kielten ja matikan kurssit ovat niin minimaalisia, ettei taitoja synny. Ennen reformia ammatti- ja YTO-aineissa hyvin menestynyt pääsi jatkamaan ammattikorkeakoulussa, parhaat yliopistossakin. Nyt vain kaksoistutkinto-opiskelijoilla on oikeasti hyvät valmiudet eteenpäin. Valinnathan tehdään todistusten perusteella, jolloin pitkän matikan, fysiikan ja kemian suorittaneilla on saumaa päästä unelma-ammattiin.
Mikä on tasemummojen tulevaisuus?
Jouduin muutamia vuosia sitten keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan. Iltakymmeneltä ainoa vapaa vuodepaikka oli eräällä katkaisuhoito-, vanhusten kuntoutus- ja dementiaosastolla. Pääsin kolmen hengen huoneeseen Vuokon ja Eilan kanssa, jotka olivat ysikymppisiä kuntoutettavia. Juuri muihin potilaisiin en tutustunutkaan - paitsi katkaisussa olleeseen takavuosien tangokuninkaaseen.
Vuokko ja Eila olivat älyllisesti hyvin pirteitä. Toinen oli miltei kokovartalokipsissä kaatumisten takia, toisella eivät jalat pitäneet. Kun olin saanut muutaman kerran antibioottia suoraan suoneen, yritin päästä kotiin - ja takaisin töihin. Ei käynyt: “Rouva, ette nyt ymmärrä, että keuhkokuume on vakava sairaus. Te ette ole korvaamaton!”
Niinpä minusta tuli Vuokon ja Eilan uskottu ystävä. Kuuntelin heidän huikeita elämäntarinoitaan, autoin vessaan, luin lehtiä ja autoin aterialla. Kun huomattiin, että juoksentelin ympäri osastoa, sain nuhteita. “Soittakaa kelloa, jos tarvitsette apua.” Teimme työtä käskettyä, kun Eila halusi vessaan. Hoitaja huikkasi ovelta:” Ei nyt ehdi. Onhan sulla vaipat!” Yhden kerran viikon aikana kävi fyssari mummojen luona. Tuntuu pahalta sanoa, mutta vain välttämättömät hoitotoimet tehtiin. Onneksi sukulaiset kävivät joka päivä avustamassa. Kyseessä oli kunnan sairaalan osasto.
Tuon viikon keikan jälkeen minulle valkeni, että vanhustenhoidossa on paljon kohentamista. En yhtään yllättynyt, kun pari vuotta sitten alkoi miltei viikoittain olla kohu-uutisia Attendon, Esperin, Mehiläisen ja Pihlajalinnan hoivakotien laiminlyönneistä ja suoranaisista rikoksista. Aly teki tarkastuksia, sulki useita paikkoja ja vaati parannuksia. Paljastui, että tasemummot ja -ukit olivat yksityisten pörssiyhtiöiden pelinappuloina. Hoivan kuukausihinta noissa laitoksissa vaihtelee 3 000 eurosta jopa yli 5 000:een euroon. “Hauskana” anekdoottina mediassa kerrottiin, miten jokainen pienikin apu on erikseen hinnoiteltu: WC-paperirullan vaihtaminen oli Saga Caressa 15 euron arvoinen palvelu! Esperi Caren Haminan hoivakodissa lattialle yöaikaan (5 - 7) pudonneen vanhuksen kunto tarkastettiin, hänet peiteltiin ja nostettiin takaisin sänkyyn vasta, kun seuraava hoitaja tuli aamuvuoroon. Vuonna 2017 kunnat maksoivat ympärivuorokautisista asumispalveluista 735 miljoonaa, ja summa on vain kasvanut viime vuosina.
On hurskastelua toitottaa, että jokainen vanhus tahtoo asua kotona. Toki niin kauan, kun pystyy selviytymään jokapäiväisistä askareistaan, huolehtimaan hygieniastaan sekä lääkkeistä ja syömisestä. Sääliksi käy niitä aviopareja, joissa puoliso on velvollisuudentunnosta ja rakkaudesta ryhtynyt omaishoitajaksi. Kun kasikymppinen samanikäistä hoitaa, kumpikin uupuu. Eikä korvaus päätä huimaa! Jos taas kiireinen lähihoitaja kurkkaa ovenraosta, lämmittää ruoan ja antaa lääkkeet, on ehkä juuri välttämättömin tehty. Kyllä vanhus kaipaa myös seuraa ja virkistystä - jopa kulttuurielämyksiä.
Sote ei ole vielä valmis, mutta yksityisiltä hoivajäteiltä tulisi tukkia tie tasemummojen apajille. Iloiten maksaisin kunnon korvauksen omalle asuinkunnalleni, jos saisin laadukasta ja luotettavaa hoivaa. Jotta kunnan vanhuspalvelut saataisiin tasokkaiksi ja hinta-laatusuhde kohdalleen, hoitajien palkkoja pitäisi nostaa ja määrää lisätä. Nykyhallitus sääti lain, jonka mukaan 1.4.2023 alkaen tehostetussa hoidossa hoitajia tulee olla 0,7 yhtä hoidettavaa kohti. Tässähän olisi loistava sauma paikalliseen sopimiseen. Jos kunnat omaehtoisesti nostaisivat esimerkiksi lähihoitajien palkkoja, alalle saataisiin työvoimaa ja kunnille verotuloja. On kunnia-asia huolehtia vanhuksista parhaalla mahdollisella tavalla.
Palasin kouluun neljän viikon sairausloman jälkeen ja kysyin opiskelijoilta: “Oletteko ennen nähneet ihmistä, joka palaa takaisin työelämään katkaisu-, vanhusten dementia- ja kuntoutusosastohoidon jälkeen?” Eivät olleet!
Ay-liike ahdingossa?
Olen aina ollut sitä mieltä, että on ehdottomasti kuuluttava ammattiyhdistykseen. Lähes 40 työvuoden aikana minulle valkeni, että on kahdenlaisia etujärjestöjä: toiset puolustavat jäseniään - toiset keräävät vain jäsenmaksut ja välttelevät vastuutaan.
Vuonna 2001 työpaikassani Jyväskylän ammattiopistossa mahdollistettiin kahden tutkinnon opinnot: opiskelijat voivat suorittaa sekä ammattitutkinnon että valmistua ylioppilaiksi. Me muutamat amiksen opet lähdimme hurraten mukaan opettamaan lukion kursseja, kuten äikkää, kieliä ja matikkaa. Olihan meillä siihen pätevyys. Kokeilu oli EU-rahoitteinen ja vakiintui pian pysyväksi.
Heti alkuun me amiksen opet huomasimme menneemme ansaan. Palkkaus olikin amiksen liitteiden mukainen. Saimme paljon huonompaa palkkaa kuin samaan kuntayhtymään kuuluvat lukion opettajat. Otimme heti yhteyttä kaikkiin mahdollisiin tahoihin: luottamushenkilöihin, esinaisiin ja -miehiin sekä suoraan OAJ:hin. Olin puoli vuotta sp-kirjeenvaihdossa Olli Luukkaisen kanssa, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt. “Te vain tahdotte palkankorotusta. Siitä sovitaan TES-neuvotteluissa!” jyrisi Olli. Hän ei ymmärtänyt, että vaadimme vain samaa palkkaa samasta työstä.
Toinen luottamushenkilö hikoili ja puuskutti: ”Ei voi mitään.” Toinen järjesti pitkiä fläppitaulusulkeisia, puhui OAJ:n jargonia ja totesi saman. Me kapinalliset emme tyytyneet kiltisti osaamme - kuten olisi kuulunut - vaan kantelimme oikeuskanslerille. Prosessi kesti ja kesti. Lopulta saimme ratkaisun, jossa meidän 17 opettajan todettiin olevan oikeassa (Lue Ylen juttu aiheesta täältä). Samasta työstä kuuluu maksaa samaa palkkaa.
Vasta sitten OAJ heräsi, mutta pitkitti asian käsittelyä. Ainoa, joka oli puolellamme, oli silloinen lukion luottamusmies Juha Paananen. Luin noina vuosina Finlexiä aika ahkerasti; selvisi, että voimme viedä asiamme suoraan Työtuomioistuimeen. Vasta tämä uhkakuva sai OAJ:n hereille, ja se nosti kanteen käräjäoikeudessa. Voitimme jutun, mutta työnantaja valitti hoviin. Lopulta Vaasan HO:n esityksestä päädyimme sovitteluun helmikuussa 2020, ja meille maksettiin takautuvasti palkat lukion opetustunneista. Prosessi kesti 10 vuotta. Vielä viime maaliskuussa KEVA maksoi minulle takautuvia eläkesaatavia!
Tuntuu hyvin pahalta ja surulliselta, ettei oma ammattiliitto heti alkuun ottanut asiaamme todesta. Tulkitsen, että me opettajat olemme muka ‘hienompaa’ lullukkaväkeä, jota OAJ voi viedä kuin lammaslaumaa. En vielä ole nähnyt päivää, jolloin opettajat olisivat menneet lakkoon - vaikka aiheita olisi ollut pilvin pimein. Hyi, sehän on rasvaniskaduunarien keino! Ei SAK ahtaajia, bussikuskeja tai metallimiehiä voisi kohdella samoin. Akavalainen lääkäriliittokin puolustaa jäseniään tiikeriemon lailla, samoin YTY lennonjohtajia.
Kaikesta huolimatta kehotan kaikkien alojen työläisiä liittymään ammattiliittoihin. Ei vara venettä kaada. Suomalainen työmarkkinajärjestelmä on hyvä - ellei sitä aleta murentaa. Vaarallisia esimerkkejä on jo tullut: pelkkään työttömyyskassaan kuuluvat eivät ymmärrä, että jos joutuu käräjille, on maksettava itse. Tänä vuonna Teknologiateollisuus osittain ja Metsäteollisuus ry 2020 irtaantuivat yhteisestä työehtojen sopimisesta. Työnantajien irtiotot luottamusta tuovasta sopimusjärjestelmästämme pelottavat. Paikallinen sopiminen voi hyvinkin jossain onnistua, mutta toisaalla työnantaja sanelee.
Kun 23.1.1940 sovitun tammikuun kihlauksen jälkeen on saatu rakennetuksi hyvä järjestelmä työntekijöiden turvaksi - miksi siitä pitäisi luopua?
Lukeva ihminen ei ole koskaan yksin
Toukokuussa 2010 olin osoittamassa mieltä lähikirjastoni Kortepohjan lakkauttamista vastaan. Käytin tilaisuudessa jopa puheenvuoron ja nuhtelin valtuutettuja, joista yksikään yhdestäkään puolueesta ei ollut ainakaan näkyvästi taistellut kirjastojen puolesta. Seurauksena oli, että eräs vihreiden valtuutettu lakkasi tervehtimästä.
Kirjoitin myös Keskisuomalaiseen mielipidekirjoituksen, jossa jatkoin päättäjien moitiskelua. Ehkä miekkarilla ja pienellä “kansannousulla” oli merkitystä. Kortepohjan kirjastoa ei lakkautettu, vaan siitä tehtiin omatoimikirjasto. Tietääkseni se on nyt kaupungin suosituimpia kirjastoja. Ja sen huomaa: Käyn siellä joskus joka päivä, joskus juuri omatoimiaikoina. Aina on väkeä paikalla; viikonloppuisin on usein lapsiperheitä. Arkisin on Internetin käyttäjiä ja lehtien lukijoita. Koronasulku oli kidutusta, vaikka olin ehtinyt hamstrata ison kassillisen lukemista.
Lukuharrastukseni alkoi kotikylästäni Vieremän Niemisiltä. Siellä koulun kirjasto koostui kahdesta korkeasta hyllystä luokan nurkassa. Kirjat oli päällystetty ruskealla voimapaperilla, eikä niitä saanut kuin yhden tai kaksi kerrallaan lainaksi. No, ehdin lukea kaiken, ennen kuin siirryin oppikouluun Iisalmeen. Siellä pääsin paratiisiin: Iisalmen kaupunginkirjasto oli täynnä aarteita. Luin romaaneja enemmän kuin koulukirjoja.
Meillä oli hyvin sivistynyt ja moderni äidinkielen opettaja Lea Nikkinen. Hän osti uutuuskirjoja ja lainasi niitä meille lukuhimoisille oppilailleen. Muistan lukiossa lukeneeni esimerkiksi Pentti Saarikosken runoja, Terho Pursiaisen Uusimman testamentin ja Salingerin Sieppari ruispellossa…Ja monia, monia muita jopa “sopimattomina” pidettyjä teoksia, kuten Anna Kareninan ja Lady Chatterleyn rakastajan. Pulpetinaluslukemistona meillä oli Tuoksuva puutarha, josta saimme lisälehtiä seksitietämykseemme!
Ihmettelen, kun jotkut ikäiseni ja nuoremmatkin valittavat, ettei koronakaranteenissa ole mitään tekemistä. Miksi he eivät lue? Minulla on nytkin pino uutuuksia odottamassa: Ropposen uusin Kuhala, Elly Griffithsin Maan alla, Soudakovan Mitä männyt näkevät… Tilauksessa on yli kymmenen kirjaa, mm. Kaari Utrion elämäkerta.
Jos kirjastoja uhataan lakkauttaa, olen valmis vaikka kahlehtimaan itseni Kortepohjan lähikirjastoni oveen ja aloittamaan nälkälakon!
Periytyykö puolueuskollisuus?
Synnyin yläsavolaiseen pienviljelijäkotiin Vieremän Niemisen kylään 1951. En ihan kuulu suuriin ikäluokkiin mutta melkein. Asuin isovanhempieni ja vanhempieni kanssa - sisaruksia minulle ei siunaantunut. Miltei kaikki naapurit olivat samaa sukua. Meillä oli kahdeksan lehmää, sika, hevonen ja kanoja. Peltoa raivattiin ja lehmiä hankittiin kaksi lisää. Taavetti-ukki oli käynyt 1908 - 1912 Amerikassa MIchiganin hiilikaivoksessa “kultaa vuolemassa” ja osasi small talkin verran fingelskaa.
Elimme luontaistaloudessa, ja naapuriapu oli päivittäistä. Pidettiin talkoita, seuroja ja kutsuttiin naapurit mykyrokalle keyrin aikaan, kun sika tapettiin. Kylän elämä oli varsin rauhallista. Takana olivat raskaat sotavuodet, jolloin sukua ja naapureita oli kaatunut ja oli eletty puutteessa. Poliittiset tapahtumat eivät olleet juuri koskettaneet Vieremää - ei edes sisällissota. Kuitenkin tiedän, että ukkini veljistä kaksi oli osallistunut sotatoimiin. Meillä vallitsi vaikenemisen kulttuuri: “kapinasta” ei juuri puhuttu, ei talvi- eikä jatkosodastakaan.
Sotien jälkeen välirauhan sopimuksen mukaan palattiin entisiin aikoihin: lottajärjestö ja suojeluskunnat lakkautettiin, ja solmittiin Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimus. Muistan, miten vielä 1950-luvulla sopimusta kauhisteltiin - ja pelättiin uutta sotaa. Politiikkaa seurattiin aktiivisesti: kuunneltiin radiosta Hertta Kuusista Pienoisparlamentissa. Häntä toisaalta paheksuttiin, toisaalta ihailtiin. “Kyllä se Hertta puhua ossoo!” Vieremällä oli vain kaksi tärkeää puoluetta: Maalaisliitto ja SKDL, joiden voimasuhteet valtuustossa olivat lähes tasan. Oma sukuni kannatti ja äänesti tietysti Maalaisliittoa. Köyhälistön työmiehille tuli postissa Kansan Sana, ja heidän arvattiin olevan kommunisteja. Mitään poliittisia kiistoja ei kylällämme ollut: “Jokkaene on aatuas uskossaan!” Näin totesi legendaarinen Lyyti-mummoni.
Poliittiset suhdanteet alkoivat kuitenkin muuttua 1960-luvulla. Muistan, miten isäni sadatteli korkeaa verotusta. Meillä ei saatu poistoja koneostoista, sillä kotitarvemyllyä ja lypsykonetta lukuun ottamatta muita maatalouskoneita ei hankittu. Suurten ikäluokkien nuoret aikuistuivat, eivätkä pientilat elättäneet enää kymmenpäisiä lapsilaumoja. Niinpä jälkikasvu lähti Ruotsiin tehtaisiin töihin ja peltoja pantiin pakettiin, mikä herätti epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan.
Muistan kirkkaasti vuoden 1970 maalisvaalit ja uuden puolueen, SMP:n, hämmästyttävän vaalivoiton. Vieremälläkin pienviljelijät lähtivät Vennamon kelkkaan, ja alkoi suuri muutos. Minä kävin oppikoulua Iisalmen tyttölyseossa ja aloin miettiä, mitä minusta isona tulee. Ei ainakaan maalaistalon pientalonpojan emäntää! Irtiotto oli tehty. Sain äänestää ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1972, jolloin äänestysikärajaa oli laskettu 18:aan vuoteen. Olin tuolloin kirjoilla Kuopiossa, ja äänestin SKDL:n naisehdokasta. Se tuntui oikealta.
Feminismiä 1960-luvulla
Mertan mutsi teki lähes 40-vuotisen uran lukion ja ammattikoulun äidinkielen lehtorina. Hän takoi pilkkusäännöt ja ”vitun vastineet” tuhansien nuorten kalloihin ja luetutti kirjoja sekä käytti teatterissa. Mamma pääsi joka vuosi abirekan lakanan aiheeksi. Eläkkeelle jäätyään Mairen varsin terävä sanan säilä on sivaltanut entistä useammin poliitikkoja ja päättäjiä Jyväskylän seudun paikallislehti Keski-Suomalaisessa. Jos Mertta on jotain Mairelta oppinut, niin sen, että koskaan ei voi olla liian hieno, sekä sen, että se saunan ehtii, jolla syyhy on. Eli jos jokin asia omassa elämässä tai ympäröivässä yhteiskunnassa kyrsii, tee sille jotakin, äläkä valita! Randolfin hippoja varten Maire palasi oman feminisminsä alkulähteille.
”Tytöt, älkää ikinä laskeko tulevaisuuttanne yhdenkään miehen varaan. Vain oma ammatti takaa naiselle sekä taloudellisen että henkisen riippumattomuuden!” Näin meitä valistivat kunnianarvoisan Iisalmen tyttölyseon lehtorit 1960-luvulla. Opettajista suuri osa oli joko sotaleskiä tai vanhojapiikoja, joiden sulhaset olivat sodissa kaatuneet.
Mikä ihmeen tyttölyseo? Sitä saattaa moni nykypäivän nuori kysyä. Koulumuodon juuret juontuvat 1800-luvulta. Tuolloinhan vain harvat virkamies- ja sivistyneistökotien tytöt pääsivät opintielle. Naisen tärkein tehtävä oli pyydystää kelpo aviomies elättäjäksi. Siksi tytöt tarvitsivat vain hieman koruompelun, pianonsoiton ja ranskan kielen taitoja. Kun sitten alettiin perustaa oppikouluja, ajateltiin, että tytöt eivät saa rasittua liikaa, joten heille lisättiin yksi ylimääräinen vuosi. Ylioppilaaksi pääsi yhdeksän vuoden puurtamisen jälkeen, pojille riitti kahdeksan vuotta.
Niinpä meilläkin keskikoulu oli kuusivuotinen, ja opiskelimme kotitaloutta, käsitöitä ja kieliä enemmän. Nyt jälkeenpäin olen opinahjolleni monesta asiasta kiitollinen. Siellä minuun kylvettiin feminismin siemen. Nuo pontevat lehtorit neuvoivat ennen kouluhippoja, miten tanssittaessa on sopivaa pitää poika käsivarren mitan päässä itsestä. Ihan alaluokilla saatiin vain hoilata piirileikissä ”Hans vili vili lai laita.”
Lisäpontta oman ammatin hankkimiseen saimme elävästä elämästä. Iisalmen periferiaan oli vaikeaa saada kaikkiin aineisiin päteviä opettajia. Niinpä esimerkiksi uskontoa ja liikuntaa opettivat kaupungin silmäätekevien virkamiesten rouvat. Maanmittarin puolisolla oli pätevyys uskonnonopetukseen, kun hän oli tunnetusti niin hurskas, lauloi kirkkokuorossakin! Ihmetystä ja ihailuakin herätti tuomarin rouva, joka sai aina muutamia ruotsin tunteja, koska perheen äidinkieli oli ruotsi. Nainen oli upea ilmestys piikkareineen ja hopeakettupuuhkineen. Muistan, miten noita rouvia sääliteltiin: omat opinnot olivat jääneet kesken miehen virkauran takia. Sitten vielä eräs ylilääkäri rakastui hoitajaan, ja avioerohan siitä tuli. Hylätty eksä joutui muuttamaan paikkakunnalta.”Eikä sillä Hanna-paralla ole ammattiakaan!” huokailivat ompeluseuralaiset.
Helsingin Voimistelulaitokselta tupsahti eräänä syksynä pätevä voimistelunopettaja. Tuo tomera nainen ei punastellut seksivalistusta jakaessaan, mikä tuohon maailmanaikaan lienee ollut hyvin edistyksellistä. Miespuolinen rehtorimme ilmeisesti halusi pelata varman päälle ja kutsui Kajaanista gynekologin pitämään seksiluentoa. Saimme etukäteen panna nimettöminä suljettuun laatikkoon kysymyksiä, joihin rouva tohtori sitten vastaili. ”Mitä se petting tarkoittaa ja voiko siitä tulla raskaaksi?” oli joku raapustanut lapulle.
Kaikesta huolimatta joskus kävi hassusti: oppilas tuli raskaaksi ja erosi koulusta. Kun lukion ykkösellä luokkatoverini Lissu pamahti paksuksi ja olisi halunnut jatkaa opiskelua, tuli tenkkapoo. Rehtori julisti suureen ääneen:”Tämä on siveä koulu. Meillä ei naineita naisia ole ollut ennenkään eikä ole nytkään!” No, Lissu tentti ykkösluokan ja muutti muualle suorittamaan lukion iltakoulussa loppuun. Ei rehtori tainnut tietää, että aika monella meistä oli vilkas seksielämä. Olihan e-pillereitäkin jo saatavilla. Onneksi ajat ovat muuttuneet. Viimeisinä kouluvuosinani miltei joka kevät sai jännittää sitä, että joku Jenni tai Elina sai kirjoitukset tehdyksi, ennen kuin joutui synnyttämään.
Kaiken kaikkiaan muistelen kiitollisena kouluvuosia Iisalmessa. Pääsin ylioppilaaksi Ylä-Savon yhteislyseosta, sillä jo 60-luvun lopussa alaluokille oli otettu poikia ja koulun nimikin muutettiin. Nyt tuossa historiallisessa rakennuksessa on Juhani Ahon koulu
<3: Maire Vidgrén
Postaus julkaistu alun perin 10.11.2017 Randolfin hipat -blogissa.
Kuinkas tässä näin kävi?
En sanonut koskaan “En koskaan!”, kun minua aina silloin tällöin vuosien varrella pyydettiin kuntavaaliehdokkaaksi. Olin niin työorientoitunut ihminen, etten olisi jaksanut tehdä täysillä molempia: toimia valtuutettuna ja hoitaa opettajan työn.
Jäin eläkkeelle 2016 - vaan en jäänyt laakereilla lepäämään. Sopivasti siihen ilmaantui Vidgrenien sukukirjan tekoprojekti. Ilmoittauduin heti mukaan, ja siinä vierähti neljä vuotta. Viime marraskuussa kirja Viinikasta Vieremälle - Vidgrenien tilatarinoita ilmestyi.
Tekstien editoiminen ja kirjoittaminen oli pehmeä lasku eläkkeelle: ei tarvinnut heti hypätä syvään päähän. Sain toipua rauhassa. Sitten alkuvuodesta aloin saada tekstareita, FB:n yksityisviestejä, sähköpostia ja puheluita: Voisitko ryhtyä Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaaksi? Sinähän olisit sopiva XYZ-puolueen ehdokkaaksi? Minua lohdutti kovasti, ettei Kokoomus eivätkä persut edes kysyneet… Kaipa minut jotenkin tunnetaan.
Olen aina seurannut tiiviisti politiikkaa. Tulin Jyväskylään opiskelemaan syksyllä 1971 ja jouduin heti keskelle kiihkeimpiä poliittisen opiskelijaliikkeen taistoja. Kaikilla oli oma rintanappi, ja ‘piti’ kuulua johonkin ryhmään. Löysin kotini Jyväskylän Opiskelevista Kansandemokraateista eli JOKA:sta. Olin jopa parina vuonna ehdokkaana ylioppilaskunnan vaaleissa ja sain noin 10 ääntä! En kuitenkaan osallistunut aktiivisesti toimintaan, sillä perustin perhettä, ja tuleva aviomieheni opiskeli eri paikkakunnalla.
Epäröin pitkään, suostunko ehdolle. Kysyin mielipidettä muutamilta luottotovereiltani, tyttäreltäni ja pojaltani. Lapseni riemastuivat: “Hyvä, mamma! Siinähän sulle on puuhaa.” Poikani asuu Baijerissa ja hän kommentoi: “Jos sinä seisot Sokkarin edessä Vasemmistoliiton kojussa tarjoilemassa vegemakkaraa ja viereisessä Kokoomuksen kojussa kaverini Sinuhe Wallinheimo ojentelee konvehteja, niin lennän Suomeen ja Jyväskylään kannustamaan teitä molempia!” Koronan takia tuo performanssi ei taida toteutua. Harmi.
Viimeinen niitti suostumukselleni oli keskustelu Eila Tiaisen kanssa. Hän muistutti minua siitä, miten tärkeää on saada puolueelle mahdollisimman paljon ääniä. Suomessa vaalien ääntenlaskutapahan pohjautuu d’Hondtin menetelmään, jossa lasketaan vertausluku puolueen saaman koko äänimäärän mukaan.
Kun olen näin vanha (69 v), minulla ei ole mitään menetettävää. Edessä on vain uusia seikkailuja. En ihan tältä istumalta usko tulevani valituksi.