Kulttuuriin sijoittaminen kannattaa
Olen aina rakastanut teatteria. Ensimmäinen pysyvästi mieleen jäänyt muisto Jyväskylästä on Siekkisen Raudanvalajat vanhassa teatterissa 1970-luvulta. Olin ensimmäisessä työpaikassani Viitaniemen amiksessa. Uhkasin, pakotin ja kiristin oppilaani metallin poikaryhmän tutustumaan kulttuuriin. Ennakkoluulot olivat suuret, ja vasta ilmainen lippu ja vapaata aamun äikän kaksoistunnista saivat pojat purnaten katsomoon.
“Milloin mennään uudestaan?”, kysyivät pojat esityksen jälkeen. “Ei me oo tiedetty, että teatterissa esitetään niinku oikeeta elämää!” Näytelmä oli sattumalta nappivalinta. Siinähän puidaan työsuojeluasioita, terveydenhuoltoa ja taotaan rautaa kuin Valmetin Rautpohjan tehtaalla. Tapellaan, huudetaan, kiroillaan ja melkein naidaan (kuten pojat kommentoivat) näyttämöllä.
Tuon kokemuksen jälkeen minulle selvisi, miten voimaannuttava jopa yksi teatteriesitys saattaa olla ja mitä positiivisia jälkiä se katsojaansa voi jättää. Kokemuksesta rohkaistuneena vein niin amikset kuin lukiolaisetkin kerran kolmen vuoden opintojen aikana teatteriin. Esikatselin näytelmät, sillä tuskinpa klassinen tai moderni draama olisi uponnut kokemattomiin katsojiin. Hyvänä apuna olivat markkinoijat Sirkka Helke ja Saija Jäntti, jotka vinkkasivat, mikä saattaisi kolahtaa. Niinpä esimerkiksi Cooneyn veljesten farssit, Pekka Töpöhäntä ja Heikko esitys! hurmasivat kerta toisensa jälkeen. Laskin, että näin Sukuvian 10 kertaa! Jouni Salosta Saiturina ja Pieni raha -näytelmän erilaisena poikana tuli opiskelijoittemme suosikki.
Omia ainutkertaisia elämyksiä ovat olleet Helsingissä KOM-teatterin Kerjäläisooppera ja Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä 1970-luvulla. Noista veljeksistä muodostui varmaan jonkinlainen sukupolvikokemus, sillä niin nostalgisen haikea keskustelu esityksestä syntyi Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmässä viime syksynä. Myös kotikaupungissa on ollut paljon sykähdyttäviä esityksiä. Olen aikamoinen kovis, eivätkä musikaalit tai live-esitykset saa minua juuri koskaan kyynelehtimään. Kuitenkin oli yksi ylitse muiden: Kaisa Korhosen ohjaama Linnan Pohjantähti. Vaikka olin nähnyt teoksen niin elokuvana kuin eri teatteriversioina, en voinut mitään, että joko Koskelan poikien teloituskohtauksessa tai silloin, kun Akseli ja Elina menevät asemalle katsomaan kaatunutta poikaansa, paljastuu, että kaatuneita onkin kaksi, aloin nyyhkiä. Hyvä ohjaaja saa näyttelijät ylittämään itsensä ja tuttuunkin näytelmään uusia sävyjä.
Jyväskylä on loistava teatterikaupunki. Meillä on Huoneteatterin ja Eurooppa 4:n lisäksi useita erinomaisia pieniä teatteriryhmiä. Menkää katsomaan ja viekää ystävännekin. Koronan aikaan kaipasin eniten juuri kulttuuria: elokuvia, musiikkia ja näytelmiä. Kyllä kaupunki viivytteli ihan liian pitkään teatterin peruskorjauksessa: nostolavan romahtaminen oli vakava läheltä piti -tilanne. Toivon hartaasti, että peruskorjaus onnistuu, ja yleisö pääsee nauttimaan entistä ehommissa tiloissa huikeista uusista teatterielämyksistä. Kulttuuriin sijoittaminen maksaa itsensä takaisin: sen tuotokset koskettavat sielua ja parantavat mielenterveyttä. On ollut aika puuduttavaa seurata vuosikymmenestä toiseen uudesta musiikkitalosta märehtimistä. Sille paras paikka olisi vanha Lyseon talo. Näin tuo arvorakennus saisi kunniallisen elämän. Ehkä katettu “potkupallostadion” ja muut urheilupalatsit voisivat vielä odottaa!
Minulle yksi rakkaimmista teoksista on ollut Linnan Tuntematon sotilas. Olen nähnyt siitä lukemattomia versioita. Se koskettaa myös siksi, että isäni taisteli jatkosodassa JR 8:n 4. konekiväärikomppaniassa ja oli Laineen elokuvan kutsuvierasesityksessä joulukuussa 1955. Kaipaan teatterista ravisuttavia elämyksiä. Sellainen oli Kansallisteatterissa Smedsin Tuntematon vuonna 2009. Se oli erilainen - uuden sukupolven tulkinta, josta kaikki eivät pitäneet, mutta joka lumosi minut täysin. Siitä teille, arvoisat lukijat, kauniiksi lopuksi videoklippi.
Jyväskylässäkin tarvittaisiin kulttuurin tukemiseen Koskelan kaltaista kapinamieltä, sillä kulttuurityöntekijöillä “Kärsimyksen malja pian kukkuroillaan on.”